Juha Hovinen, Candominon puheenjohtaja 1979-1986
Musiikillinen harrastukseni alkoi Helsingissä Sirkka Valkola-Laineen Suomen ensimmäisessä musiikkileikkikoulussa, jonka pienenä musikanttina sain esiintyä julkisesti mm. Linnanmäen lavalla ja mustavalkoisessa televisiossa. Ennen kouluvuosiani soitin myös pianoa Helsingin konservatoriossa. Kun perheemme muutti 1964 Lönnrotinkadun kerrostalosta Haukilahden kerrostaloon, äitini lapsuudenkodista periytynyt Helsingin pommituksissa pintavaurioitunut pianomme ei kuitenkaan muuttanut mukanamme.
Minulla oli Olarin kansakoulussa ja Etelä-Espoon yhteiskoulussa kaksi erityisen musikaalista ja myöhemmin pitkälle edennyttä luokkatoveria, Gösta Sundqvist ja Eerik Siikasaari, mutta en kuulunut kummankaan musiikilliseen lähipiiriin. Keskikoulussa ei ollut mahdollisuutta valita sekä musiikkia että kuvataiteita. Harrastukseni keskittyivät visuaaliselle puolelle kunnes 70-luvun alun proge ja fuusiojazz innostivat palaamaan uudelleen sormioihin, tällä kertaa sähköisiin. WLM-urut myi niiden valmistaja Alf Wager Heikintorin soitinliikkeestään. Veljeni Pauli rakensi minulle ulkomailta hankkimieni piirikaavioiden perusteella ja koti- ja ulkomailta hankkimistamme elektroniikan komponenteista Minimoogia läheisesti muistuttavan syntetisaattorin, jonka oskillaattorit, kohinageneraattori, suodattimet ja muut äänenmuokkaimet ylläpitivät uteliaisuuttani äänimaailmojen ihmeisiin.
Moniääninen laulu tai protestanttisen tai katolisen kirkkomusiikin historia, muodot ja tekstit eivät olleet tuttuja. Moni asia muuttui sen jälkeen kun käväisin kerran koulupäivän jälkeen luokkatoverini Matti Vuolannon kanssa Niittykummun kappelilla, jossa hän kävi soittamassa akustista kitaraansa. Kohtasin siellä ennalta aavistamatta minulle tuntemattoman Tauno Satomaan, joka ryhtyi siltä istumalta testaamaan tuntemattoman nuoren musikaalisuutta. Kohta istuin Candominon harjoituksissa itselleni uuden äänimaailman ympäröimänä. Muutama kuoron laulaja oli sentään jotenkin tuttu joistakin muista yhteyksistä, Sakari Alaranta rippikoulusta, sisarukset Hanna ja Minna Pätäri ja Merja Korpijoki sekä Kari Mikkonen koulusta Haukilahdesta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin suunnittelin Sakarin perheelle talon Raisioon. Sitä ennen olin saanut kuorossa alttoa laulaneen Annu Lehesmaan vanhemmilta ensimmäisen, osa-aikaisen, työpaikkani arkkitehtitoimistossa 1979-80.
Candomino Espoossa joulukuussa 1976
Taunon metodi, jossa kaikki kuorolaiset valmennettiin yksi kerrallaan, oli ja on edelleen harvinainen. Minulle selvisi myöhemmin, että Saksassa Frieder Bernius on tehnyt samaa maineikkaan Stuttgartin kamarikuoronsa kanssa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kohtasin sattumoisin Berniuksen ja hänen kuoronsa Frankfurtin lentokentällä heinäkuussa 2008.
Klassisen musiikin maailma avautui minulle Candomino-vuosien aikana tietysti laajemminkin ja innostuin perusteellisesti varsinkin ns. vanhasta musiikista ja historiatietoisista esityskäytännöistä. Systemaattiseen tutustumiseen kuului huomattavia määriä kirjallisuutta, oivallisena apuna kirjeenvaihto Lontoosta löytämäni Travis & Emery -kirjakaupan kanssa, nuottihankintoja, aktiivista levykokoelman kartuttamista ja genren tuon ajan eurooppalaisten gurujen konserttien ja harjoitusten seuraamista. Tallensin niitä myöhempää syventymistä varten aikansa teknologisella ihmeellä, helposti piilotettavalla Sony WM-D6C -nauhurilla.
Muutama vuosi kuoroon liittymisen jälkeen minut laitettiin Candominon hallituksen puheenjohtajaksi. Pesti jatkui kuorossa viettämäni viimeiset seitsemän vuotta 1979-1986. Hallituksen muita saman ajan pitkäaikaisia jäseniä olivat jo 1972 aloittanut Simo Talvitie sekä 1979 alkaen Mauri Alasaari ja Jaakko Tuuteri.
Kävin tietysti läpi kuoroyhdistyksen aikaisempien vaiheiden dokumentit ja kirjasin muistiin mm. aikaisemmat puheenjohtajat: Sampo Suihko 1972-1973, Anneli Lappalainen 1973-1974, Anneli Jokinen 1974-1975, Olli Kortekangas 1976-1977, Sirpa Kujanpää 1977-1979. Koska esim. Suihkon veljesten aktiivinen panos ajoittuu osaksi ennen yhdistysvuosia, kirjalliset dokumentitkin olivat ehkä siltä osin puutteellisia. Valtavia määriä välttämättömiä järjestelyihin, sopimuksiin, esiintymisiin ja kiertueiden sujuviin onnistumisiin liittyviä käytännön asioita hoiti pitkään myös matkanjohtajana uurastanut kirkkomusiikkisihteeri Raita Kuusela ja hänen jälkeensä Marja-Terttu Mäki vuodesta 1983.
Kuoron nimi oli vaihtunut kertaalleen ennen minua ja pohdinta jatkui minunkin aikanani: Candomino-kuoro 1967-1972, Espoon Nuorisokuoro Candomino 1972-1981 (nimi muutettiin samalla kun toiminta vakioitiin rekisteröidyksi yhdistykseksi), 1982 palautettiin alkuperäinen nimi Candomino-kuoro, mutta yhdistyksen nimi Espoon Nuorisokuoro Candomino ry pidettiin ennallaan. Sääntöihin kirjattiin kirkasotsainen lause: ”Yhdistyksen tavoitteena on edistää nuorison musiikkiharrastusta ja kohottaa kuorolaulun tasoa järjestämällä musiikkitilaisuuksia ja konsertteja sekä kouluttamalla jäseniään”. Kuoro oli toki täysin Taunon taiteellinen instrumentti, mutta yhdistysmuotoinen toiminta tarkoittaa aina, että taiteellinen johtaja on samalla muodollisesti yhdistyksen työntekijä. Toiminnan kehittäminen tarkoitti pian sitä, että yhdistyksellä oli kolme työntekijää: taiteellinen johtaja, intendentti ja laulunlehtori, jona aloitti kuuden hakijan joukosta valittu Hannele Valtasaari.
Laulutervehdys barbeque-juhlan järjestäjille konsuli Fred Niemen kotipihalla Chicagossa USA:n kiertueella elokuussa 1979.
Huom. Onhan sinulla jo oma Candominon tarinoita kokoava 50-vuotisjulkaisu? Saatavilla Candominon verkkokaupasta hintaan 19 € (sis. toimituskulut).