Neljännen adventin aamu, kello on vähän yli kahdeksan. Aurinko ei ole vielä noussut, mutta kauniisti puiden ympärille kääriytynyt lumi tuo kaivattua valoa pimeään. Kirkolle vievä bussi sattuu olemaan muutaman minuutin etuajassa, jonka johdosta saan juosta kilpaa bussin kanssa edessä siintävälle pysäkille. Kiireessä nautittu aamupala nousee takaisin kurkkuun. Silmiäkin unettaa, aamu on aikainen joululomalaiselle.
Kirkonkellot soivat tunnin päästä alkavan messun merkiksi. Kirkkosalissa naiset levittelevät esiintymisasujaan, vuokkoja, kirkon penkeille. Toiko kukaan suihkepulloa? Uudempia kuorolaisia opastetaan, että silittää tarvitsee vain pari kertaa vuodessa, ihan hyvää jälkeä saa suihkuttamalla vuokon kosteaksi ennen esiintymistä. Näin ei tarvitse huolia silitetyn vuokon kuljettamisesta.
Kaikki eivät ole vielä paikalla, mutta äänet on avattava. Väsymys näkyy kuorolaisissa eri tavoin: toiset murahtelevat hiljaa eteensä tuijottaen, toiset ottavat ilon irti bassojen aamuäänistä. Kaverin kahvikuppiin luodaan haikeita katseita. Tsempataan kuorokaveria, joka joutui heräämään 6.20 odottamaan bussia, joka ei sitten tullutkaan. Onneksi sai lopulta auton alleen ja pääsi paikalle!
Kanttori antaa viimeiset ohjeistukset ennen messun alkua. Olen kiitollinen siitä, että joku on nähnyt vaivaa ja kirjoittanut messun yksityiskohtaisen kulun paperille. Näin vältytään ongelmilta, joihin saattaa sisältyä väärään aikaan ylös nouseminen tai väärän laulun aloittaminen, niinkin on joskus käynyt. Uuden sopraanon vuokko on joutunut epähuomiossa väärälle kirkolle. Basson esiintymiskengät ovat jääneet kotiin, siispä hän hiipii kuororiviin sukkasillaan. Päätehtävämme laulaminen sujuu kuitenkin hyvin ilman näitä asusteitakin.
Jumalan karitsa, joka kannat maailman synnit, laulamme. Sävel on duurivoittoinen, toisin kuin lapsuudenkodissani Pohjois-Pohjanmaalla. Kanttorin tyttärenä seisoin monet kerrat kirkon urkuparvella laulamassa. Useimmiten olin osa seurakunnan kuoroa, mutta aina silloin tällöin sain esiintyä myös ihan yksin tai sisarusten kesken. Murrosikäisenä en halunnut enää kirkkoon laulamaan. En halua nostaa itseäni sillä tavalla esille, selitin isälle. Painavana syynä toimi myös se, että kirkossa esiintyminen ei nauttinut suurta suosiota oman ikäisteni kavereiden kesken. Isä ei antanut arvoa perusteluilleni. Messuavustuksissa ei nosteta ihmisiä esille, ei pappeja, kanttoreita tai laulajia. Laulajan tehtävänä on tuoda musiikki ja sen sanoma esille, ei itseään, isä kertoi.
Sittemmin into laulamiseen palasi. Kuorolaulu on itselle rakas harrastus, jota ilman elämä saattaisi tuntua tyhjältä. Aikaisista aamuista huolimatta myös messuavustukset ovat tärkeä osa kuorokokemustani. Esitettävien laulujen välissä kuorolaisetkin saavat tilaisuuden rauhoittua pitkän viikon päätteeksi.
Messun jälkeen seurakuntasalissa tarjotaan kahvia ja joulutorttuja. Kiitos laulusta, meille sanotaan jonossa. Pöydässä keskustelemme joulun vietosta ja viimeisistä joulukonserteista. Puolipäivään on vielä tovi, kun hajaannumme kirkolta jokainen omiin suuntiimme. Nähdään huomenna, joku huikkaa. Mukavan yleinen hyvästely kuorolaisten keskuudessa näin joulun aikaan. (kirjoittaja anonyymi candominolainen)
Candomino esiintyy 3. adventin messussa 17.12.2017 klo 10 Tapiolan kirkossa, tervetuloa!
Loiste-joulukonsertit 19.12. klo 19 Olaus Petrin kirkossa Helsingissä ja 21.12. klo 19 Espoon tuomiokirkossa, liput candomino.fi. Facebook-sivullamme on käynnissä lippuarvonta – käyhän osallistumassa!