Sampo Suihko, Candominon perustajajäsen & ensimmäinen puheenjohtaja
Meidän perhe muutti Töölöstä rakenteilla olevaan Haukilahteen 60-luvun alussa. Ydin-Helsinkiin jäivät kaverit, sukulaiset, Norssi, pesäpallo ja Pikku Kanttorit (CM) – siis ihan KAIKKI? Tilalle saatiin omat huoneet veljeksillekin, mutaisia hiekkateitä, luontoa ja lenkkipolkuja – sekä päivittäiset bussimatkat ja pitkät päivät Helsingissä. Haukilahteen tultiin lähinnä siis nukkumaan.
Tämä päiväjärjestys muuttui viisikymmentä vuotta sitten, kun lenkkimme veljeni kanssa sivusi Niittykummun kappelia ja sen urkujen ääressä musisoivaa nuorta kanttoria Taunoa. Leppoisasta juttelusta syntyi ajatus yhdistää voimat paikallisen nuorisolauluryhmän/kuoron käynnistämiseksi – Taunolla oli toki jo aiemmin ollut samansuuntaisia ajatuksia ja kokeilujakin.
Tukea saatiin heti alkuun myös seurakunnan piiristä: olivathan kirkkoherra Tarmo Nuotion juuret vahvasti olleet Cantores Minores -kuoron taustalla ja Nuotion perheen pojat kaikki hyviä kuorolaulajia. Miesäänet saatiinkin mukaan lähinnä Canttoreista ja laulavista sekä liikkuvista Kuusen pikkuserkuista – naisäänet radion nuorisokuorosta sekä Taunon oppilaista ja kuorotutuista. Kuuden laulajan pioneeriryhmä kasvoi jo vajaassa kahdessa vuodessa 22 hengen kuoroksi, joka 4.5.1969 antoi varsin vaativalla ohjelmalla ensimmäisen konserttinsa kotikirkossaan – urkurina aikansa legenda Tauno Äikää. Ohjelman hinta oli 2 markkaa, ja jo julkilausuttuna taiteellisena tavoitteena osallistuminen Yleisradion nuorisokuorokilpailuun v. 1970-71. Jatko onkin sitten historiaa…
Nuoruusvuosien parhaita hetkiä ovat haaveilut. Taunon kanssa istuttiin kuoromme alkutaipaleella tuntitolkulla kappelin keittiössä, suunniteltiin, pohdittiin – ja parannettiin maailmaa ihan yleiselläkin tasolla. Luontevasti vastuita palasteltiin kahteen laariin: Tauno keskittyi musiikkiin, laulajiin, ohjelmistoon, opettamiseen – ja minä puuhastelin sosiaalisen kentän, järjestelyjen, suhdetoiminnan ja hiukan myös talouden parissa. Kun Seppo-veljeni rakensi yhteisöllemme tukevat säännöt, jäin nalkkiin puheenjohtajan tehtävään.
Mutta se laulaminen – se oli se juttu! Kuoron kehittyminen oli yhteinen iso ilonaiheemme, uudet laulajat tuntuivat aina vaan olevan entisiäkin parempia ja konsertit haasteellisempia. Hyvät esiintymiset kasvattivat nälkää ja houkuttelivat laulajia sekä myös yleisöä – ja asettivat tavoitteet yhä vaativammiksi. Ihana jatkuvan kehityksen kierre!
Taunon panostus kuoroon oli heti alusta lähtien huikea. Taiteellisen johtamisen ohella hän antoi laulunopetusta kaikille, jotka sitä oppia janosivat – ja myös joillekin, joita siihen piti hiukan painostaa. Nämä ensiaskeleet johtivat vuosien saatossa kuorokoulumaiseen toimintaan, mikä oli haavelistallamme pilvenhattarana jo vuonna 1968.
Henkilötasolla Haukilahti alkoi muuttua minulle Candominon toiminnan myötä mukavaksi paikaksi: kuoron kautta syntyi ystäväpiirejä, harjoitukset ja esiintymiset rytmittivät aikatauluja ja elämää sekä liittivät arjen eloa yhä enemmän kotipiiriin. Eihän tämä Espoo nyt sitten niin hullumpi paikka ollutkaan.
Jokaisella meistä on oma tarinansa: minun polkuni candominolaisesta kuorolaulajasta ja kuorobyrokraatista sekä stadilaisesta maallemuuttajasta on vuosien myötä johtanut syvälle espoolaisuuteen töissäni sivistystoimen, kulttuuriyhteisöjen ja koulutuksen parissa. Siinä sivussa tie on vienyt lähes kahteen tuhanteen konserttiin ja esiintymiseen erilaisissa laulajan rooleissa.
Kuoroyhteisö on aivan mainio kasvun lähde: olen täysin varma siitä, että meidän tarinamme yhdistämällä saadaan vahva selitys sille, miksi satavuotias Suomi on kansainvälisissä tutkimuksissa yksi maailman menestyneimmistä, tasa-arvoisimmista, sosiaalisimmista ja onnellisimmista maista.
kuvat: Candominon arkisto / Mauritz Hellström 2012