Tapani Kuusi, candominolainen 1968-1975
Konsertti alkaa. Tallisin If you love me soi ja etenee loogisessa renessanssikehyksessään. Tänään laulamme hitaammin kuin pari päivää sitten. Kirkko on paljon suurempi, ja holvi palauttaa kaiken lauletun järkkymättä fysiikan lakien mukaan. Sitä on pakko odottaa. Kun pääsemme ohjelmassa Sibeliukseen ja Madetojaan, jossain aivojeni synapseissa liikkuu muisto: näitä lauloin yli 40 vuotta sitten Taunon johdolla Candominossa.
Kotona laulettiin. Isäni oli pappi ja uskonnonopettaja, lauloimme virsiä ja hengellisiä lauluja. Lauloimme kotona paljon muutakin, mutta esimerkiksi pienen ankanpoikasen ja Meksikon pikajunan opin muualta. Opin unisonolaulun voiman ja tunsin sen tuoman ilon.
Aloitin pianotunnit, menestys oli vaatimatonta. Motoriikkani on aina ollut kömpelöä, mutta opin pianon klaviatuurin. En innostunut, toisin kuin vuotta vanhempi veljeni Matti-Veikko. Hänen ansiostaan tutustuin kuulon varassa pianistien perusohjelmistoon.
Kun pianistiurani hiipui, vanhempani yrittivät saada minut soittamaan viulua. Edistyin hitaasti. Seurakuntaan tuli nuori kanttori nimeltään Tauno Satomaa, joka kohotti Haapamäen kirkossa musiikin aivan uusiin sfääreihin. Hän antoi minulle tilaisuuden soittaa viulua Buxtehuden kantaateissa. Yhdessä musisointi tuli tutuksi, ja musiikin tekeminen alkoi tuntua mukavalta. Aloimme myös soittaa sisarusteni kanssa pikku yhtyeenä. Laulaminen taas jäi äänenmurroksen jälkeen vähiin. Yhdessä laulettaessa lähinnä mörisin suuren oktaavin alueella.
Lähdin Helsinkiin opiskelemaan, mutta en musiikkia. Ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä kuulin Matti-Veikolta, että Espooseen siirtynyt Tauno on perustanut nuorisokuoron. Taunosta hehkuva innostus musiikin tekemiseen houkutteli, ja lisäksi uutukaisessa kuorossa olivat Matti-Veikko, päätoiminen musiikinopiskelija, sekä pikkuserkkuni Suihkon veljekset, kokeneet kuorolaulajat. Hieno tilaisuus, pääsisin parempieni kanssa laulamaan! Sain kuitenkin äkeän influenssan juuri kuorokutsun saatuani. Toipuminen vei aikaa, mutta seuraavana syksynä 1968 liityin kuoroon. Kuorolaulajana olin täysin aloittelija.
Samana syksynä aloin soittaa YS:ssä kakkosviulua. Ura amatööriorkesterin soittajana jäi kuitenkin vain vuoden mittaiseksi. Kuorolaulu jatkui, viikottaiset harjoitukset ja esiintymiset. Kiireinen Tauno antoi lisäksi minulle kuten varmaan monelle muullekin laulutunteja Niittykummun kappelissa. Etelä-Espoon nuorisokuorosta tuli Candomino, ohjelmisto muuttui vaativammaksi, ja osallistuimme kuorokilpailuihinkin. Tuli uusia kuorolaisia, ja kuoro kasvoi. Viimeisen kerran lauloin Candominon riveissä 1975 Tampereella Yleisradion kuorokilpailussa, jossa sijoituimme kolmanneksi. Oli aika jättää nuorisokuoro, kun olin jo vuosikymmenen vanhempi kuin nuorimmat kuorolaiset.
Candominossa tutustuin vaimooni Lauraan. Perustimme perheen ja muutimme työn perässä Lahden seudulle. Aika kului perheen ja työn parissa, ja musiikin harrastus jäi passiiviseksi. Lasten kasvettua olen taas päässyt laulamaan, joskus yksinkin mutta pääasiassa kuorossa. En ole aktiivisesti pyrkinyt kuoroihin, mutta mieslaulajista on yleensä pulaa, ja niin minuakin on pyydetty mukaan.
Mikä saa minun kaltaiseni eläkevaarin laulamaan kuorossa? Minulla on ollut ilo laulaa itseäni etevämpien kanssa. Heiltä, niin kuoronjohtajilta, laulunopettajilta ja kuorolaisilta, olen oppinut sen minkä osaan. Nyt eläkeläisenä laulan vielä bassoa Lahden Bach-kuorossa. Miksi en laulaisi kun vielä voin?